Ja Lampaan kakkaa, ja Kurtin kakkaa, ja Temulin vetelät. Ressussa on enemmän neliöitä, mitä mun ekassa kämpässä Yömakkaran yläkerrassa. Paskasuuskin on yhdistävä tekijä, mutta ei mun synnin-pesä ikinä ehkä näin uloinen ollut.
Ressu on todennäköisesti ollut Rantojenmiehen talvipalttoo. Se on ollut maassa nyt sitten ainakin sen kaksi vuotta, ja koska en ole osa CSI:ta, en osaa tarkemmin määrittää ressujen maatumisprosessia, mutta vakuutan käsi sydämellä, että tämä on paskasin ressu, minkä olen eloni aikana nähnyt. Ja pidän itsekin itseäni, vähintään vartti-hulluna, kun rupesin sitä putsaamaan. Olisin yhtä hyvin voinut antaa alkaneen maatumisprosessin jatkua loppuun saakka, mutta ei, tänään ei näin.
Kun maa oli kierähtänyt kalottialueiden kannalta jo poispäin lähimmästä tähdestämme, ja hengityskin rupesi höyryämään. Nostin hupun niskasta ja suunnittelin auton parkkeeramista siten, että ajovaloissa näkisin kätteni jäljet paremmin. Tässä kohtaa järjen ääni voitti, soitin vaimolle, joka oli jo sohvalla kissan kanssa, ja aloitin ruumiin raahamisen. 150 kiloa the MaVea suorin jaloin on palakakkua, mutta vaihetaan kuulalaakeroitu LEOKO limaseen ressuun, ni rupee ärrän murinaan tulla mukaan vaahtoa.
Löysähkö O-lihas piti pintansa ja sain ressun revittyä töimaan jätekatoksen suulle. Katoksessa oli jo sisällä Semtex, mikä vie suojan vapaista kuutioista sen 90%. Limanen ressu, olisi siis pitänyt saada nostettua limasen kumiveneen päälle. Ja Semtex, hän nojasi vain toiseen lussuun ponttooniinsa, jättäen ”pöytätason” harmittavaan kymmenen asteen kulmaan. Minun ei edes tarvitse maalailla sanoilla, sitä, mitä seuraava puoli tuntia piti sisällään.
Lopun viimein hain voimaa virressä viisitoista, Tiellä ken vaeltaa, poistaen sanan ”et”, ja vaihtaen subjektin muodon itse itseeni. Ja lopulta suljin liukuoven.
