Siittä kun edellisen kerran olen täydessä sotisovassa kiskomassa köysiä kisottelussa, on aikaa jo kauan, mutta… Kun sain nyt kotvaisen aikaa sitten avoimen kuttun nousta ”extra-hönönä” Karvalakkikisaan yhdelle lätäkkömme legendaarisimmista raasereista, en tohtinut, voinut, enkä kehdannut olla tulematta ja tulin näin ja tredjende.
Kilpamiehistöissä on olemassa oleva synergia, ne ovat parhaimmillaan kuin automaattikelloja, mikroskooppisen tarkasti toisiaan vasten raksuttavia rattaita, joiden ainoa päämäärä on manöövereiden ja ajamisen täydellisyys. Kilpamiehistö kuskaa kilpapaattia, ja kilpapaatille on tehdas piirtänyt polaarit, ja kun kuljetaan polaarien sisällä, tehdään jotain oikein… Ylittäessä – ylistetään loistavaa teamia… Alittaessa – kiskotaan hysteerisesti kiulusta löytyviä naruja. Polaarit ovat veneen teoreettiset maksimi nopeudet eri tuulilla ja eri suunnilla.
Kilpakiulussa on normi purteen verrattuna kymmenkunta muutakin nirtsunnartsua ja (extra) spinnu-puomiloinen. Raaceri on pursi, mutta Saigonin hierontalaitoksen matamia lainaten:”Same same, but different.” Siittä olen onnellinen, että tavallaan tiedän, mitä mikäkin nirtsannartsa tekee kilpa-paatissa, mutta jokaisessa paatissa on oma persoonallinen sijoituspaikka nirtsannartsoille, jotenka käytännössä tällä seikkailulla keskityin kiskomaan vain sitä narua minkä tunsin, eli keulapurjeen skuuttia. Enkä sitäkään sitten kiskoillut, kun oma vakio miehistö havaitsi, että tässähän ollaan kisassa mukana vielä viimeisellä kryssillä.
Kisa kuvaus itsessään löytynee sosiaalisen median syövereistä, enkä sitä kehtaa tässä tusauksessani sen enempää ruotia. Veneen trendiin kuuluu; ennemmin överit, kun vajarit, notta jonkin moista kylkimyyriä se eteneminen oli… eikä kilpapurjehduksessa ole tuomaripisteitä. Henkilökohtainen kilpailu-kipunahan tässä sai taas öljysumua ja unissa taidetaan sitten taas optimoida. Onneksi selkänahka on orvaskedellä, että mitään hätiköityä ei pääse tapahtumaan.
