Ku tota Melianin suurta-seikkailua kateellisena lukee, niin kynnys omienkin köysien irrottamiseen on suhteelisen matalaa. Nyssi veneessä oli vaimon bodybuildingia-kaveri, niin ei tarttenut kaivaa vinssejä esiin ollenkaan. Niille, jotka eivät tiedä, niin pienellä rasvarosentilla oleville ihmisille toiminta-säde tankkauspisteiden välillä on tasan kolme tuntia. Kriittisen kolmentunnin jälkeen alkaa kammottava katabolia, tai ainakin horkkaan johtava verensokerin tippuminen.
Sää ja mää ikkunoitahan tällä viikkoo ei oo tarttenut ootella härmässä. Tämä gootti kansa on saanut koko vuoden D-vitamiininsa ja valtaosa possuista myös pinkin kuontalon. Näinä päivinä oma tahtotilahan olisi asua veneessä, mutta fasiliteetit eivät Ranturilla riitä perhe-elämään. Kaikkina niinä päivinä, kun kelloon on mahtunut köysien irroitus, niin se ollaan tehty. Tämä on johtanut käyttöasteen monisataakertautumiseen edellisiin kausiin verratessa. Ja tuo on tuonut onnellisuutta elämääni.
Kun Kaivarista kevyellä kelillä piirtää kahdentunnin sormi-harpilla säteen, niin mukaan mahtuu myös Iso-Vasikka. Kaksi tuntia harppiin sen takia, että Myyrimyyristä siirtyy rantaan puolituntia ja ranta-hönöilyyn menee ainakin vartti. Noista ynnäten ollaan katabolian kulmilla päämäärässä. Vaikka habitukseni ei edes liippaa fitnessiä, niin elintyyli on tullut tutuksi ja kammottavat seuraukset, jotka kohtaa lipsuessa tankkaus-aika-ikkunoista. Nämä mielessä puksuttelin ulos Kaivarin rännistä.
Kauniina kesäpäivänä onneksi muutkin ovat löytäneet merelle. Kisaorjentoituneet segelbootit lienevät ralleissaan, kukka HTR:ssä, kukka ratakisoissa. Tähän päälle Cheakit moottorjahdeillaan, tuutti-einarit maamoottoreillaan ja koko muu savuttajapopulaatio (Kevin Korvahetelu Kostner. Water över budget World. 1995). Niin olihan sielä sitten ns. ruuhkaa, mutta meri on iso ja sinne mahtuu kaikki, tervetuloa.
Kapoteeni Teemun oppejen mukaan, kun resut on ylhäällä ei taakse tartte kattella, lährin sitten styyraamaan Länteen. Jostain syystä aineenvaihduntani on startannut näin syssyn tullen ja kuontaloon kertynyt neste tulee luonnollisia väyliä pihalle. Tämä taas johti suoraan siihen, että vaimokulta sai pinnan potilaan pinkoessa kannen alle kotvaiseksi. Kannelle uudelleen könytessä huomasin vaimoni säteilevän, ja tämä ilmiö on se, mihinkä vaimossani rakastuin.
Vaikka asemani aviomiehenä lienee vakiintunut, niin tiedän olevani sen verta kaukana takakaarteessa kilpakosija tilanteessa, niin jätän yksityiskohteisen kuvailun tekemättä säteilyn voimasta. Lähinnä tietysti sen takia, että saan itsekkäästi, täysin itse, nauttia tuosta mystisestä-dynamosta ja paistatella sen pöhinässä. Moottorin käynnistyminen on minulle mysteeri, mutta tällä kertaa syy-seuraus-suhde löytyi Pinnan-Ranturin-Helmsmannin symbioosista. Dynamoni havaitsi osaavansa itsenäisesti pursia.
Pöhinää kesti, kunnes polttoaine loppui. Iso-Vasikka siinsi edessä ja tiputin rätit ja puksutin ränniin. Lautanrantaan en ranturilla iljennyt työntää. Seuraavaavassa laiturissa oli teoreettinen tila, mutta vierustoverit olisi ollut taas klassikoita, ja niitä ilkee tuuppia kuokalla. Ja sitten päätinkin peruuttaa koko rantautumisen.
Vastatuuliosuudella likat natusti kylmää kalkkunaa ja munan valkuaista kylkeen. Ja buugie loisti poissaolollaan, tämä on normaalia merellä, mielialat vaihtelee. Vaimokullan kallon kopsahtaminen purjettomaan puomiin oli sitten anti-kliimaksi ja tän jälkeen päätin tehdä kaiken ihte. Kun resut oli taas ylhäällä ja tuuli takapuolesta, rupesi buugie palaileen ja pikka-tilkka-rommia kahviin niin olin jo täydessä terässä hoilaamassa ”Nestori-Miikkulaista”
Tällä rallilla takaspäin ja sain kun sainkin vaimon palaamaan pinnanvarteen, mutta dynamo loisti poissaolollaan. Jälkiviisaana, kysymys oli polttoaineesta. Kun tästä joudan, niin kötöstelen pentterin vastaamaan 8 x vuorokaudessa tapahtuvaa ruokailun tarpeita.
